Tätä tarinaa kirjoittaa Dimeken viestintäharjoittelija. Opiskelen tiedeviestintää Oulun yliopistossa, ja opintotaustassani on kieliä ja yhteiskuntatieteitä. Harjoitteluni aikana olen saanut mahdollisuuden osallistua Dimeke-hankkeen koulutuksiin. Olen käynyt kuuntelemassa Marikki Hakolan ajatuksia (audio)visuaalisesta kerronnasta, ja osallistuin myös Riikka Pelon käsikirjoitus- ja konseptianalyysiin.

Tiedeviestintä eli tieteen popularisointi on tieteellisten sisältöjen ymmärrettäväksi tekemistä kaikelle kansalle. Se on onnistunutta silloin, kun se herättää yleisössään vastakaikua, kuten ymmärryksen lisääntymistä, mielipiteiden ja asenteiden muodostusta, kiinnostusta tiedettä kohtaan ja erilaisia tunnereaktioita.

Tiede ei ole vain luonnontieteitä ja tekniikkaa, vaan myös ihmistieteitä, kuten esimerkiksi kulttuuriantropologiaa tai kasvatustieteitä. Ne pyrkivät ymmärtämään tutkimuskohdetta,  ihmistä , sen omista lähtökohdista käsin tai voimauttamaan sitä omilla ehdoillaan toimivaksi subjektiksi.

Koulutuksissa tulee toistuvasti esiin narratiivisen kerronnan subjektiivinen luonne. Se on ihmisen tunne- ja kokemusmaailmaan pureutuvaa ja kokonaisvaltaista. Kerronnallisilla menetelmillä päästään ihmisten ihon alle, aiheutetaan elämyksiä ja jätetään muistijälkiä. Mielestäni kerronnallisilla menetelmillä on paljon annettavaa tieteen popularisoinnille.

Teksti: Mari Kanniainen